Tällä kertaa vuorossa oppositiopuolue SDP.

SDP on puolue, jolla on ajoittain kunniakas menneisyys. Demarit pitivät Suomea pystyssä Kekkosen ollessa 50-60 -luvulla rähmällään, ja vaikka työmarkkinamekanismi Suomessa onkin jähmeä, se toimii sentään jotenkuten toisin kuin ranskaa puhuvissa valtioissa, joissa jokainen yritys tehdä mitään johtaa aina lakkoihin ja rähinään.

Nykyisen SDP:n tila on kuitenkin lähinnä surkea. Puolueen ongelma on se, että se on ukkoutunut vauhdilla, kun alle 25-vuotiaat aktiivit mahtuvat yhteen taksiin ja SDP-nuorten puheenjohtajaksi ikänsä ja ajatustensa puolesta sopivin olisi Erkki Tuomioja.

Puheenjohtajaa vaihdettiin juuri ja uudelta puheenjohtajalta odotettiin paljon, mutta pettymys lienee ollut karvas niin omissa joukoissa kuin muuallakin. Muualla on huomattu, että korporaatiovetoinen keskusjohtoisuus ei ole se, joka vetoaa tämän päivän ihmiseen, mutta SDP ei tunnu joko ymmärtävän, haluavan ymmärtää tai pystyvän tekemään tarvittavia johtopäätöksiä. Se roikkuu edelleen SAK-kytköksessään ja kuuntelee tarkasti, mitä Hakaniemestä viestitetään, ja toistaa sitä sitten SAK:n poliittisena siipenä.

Nyky-SDP on puolueena korviaan myöten suossa niin ideologisesti kuin kannatuksellisestikin. Se ei ole keksinyt yhtään uutta teemaa eikä puheenjohtajaansa lukuunottamatta yhtään uutta naamaakaan viiteentoista vuoteen. Puolue on räksyttänyt pienituloisteemallaan viime vuosikymmenet, ja sama levy pyörii vieläkin vaikka kannatuksen laskun muuttumisen trendiksi pitäisi kertoa myös demarille, että tämän grammarin veivaamisen kuuntelu ei enää vaalikarjaa kiinnosta.

Mitään uutta puolueesta ei kuitenkaan tunnu irtoavan. Nykyinen puheenjohtaja ei ole saanut aikaiseksi mitään muuta kuin räksytystä, jossa nykyhallitusta haukutaan kaikesta, vaikka tuo hallitus tekee sellaista politiikkaa, josta demarit aatteellisella tasolla voisivat olla ylpeitä.

Puolue on hankalassa asemassa siinäkin mielessä, että sen suhteet Kepuun ovat sangen tulehtuneet, ja Tohtorille vieraista syistä Kokoomusta äänestävä työläinen on SDP:tä äänestävän työläisen vihollinen. Kepun kanssa SDP ei saa aikaiseksi tasavahvaa kumppanuutta asetelmissa, joissa Kepu on suurempi puolue, mikä näyttää todennäköiseltä jatkossakin. Kokoomukseen taas puolue polttaa siltoja edestään aina, kun joku puolueessa avaa suunsa.

Tulevissa kunnallisvaaleissa saamme jälleen kuulla SDP:stä vaatimuksia siitä, että ilmaispalveluja pitää lisätä, eli siis kunnallisveroja pitää korottaa. Tasaprosenttiverona lievällä progressiolla kunnallisvero osuu täysimääräisenä jo keskituloiseen, joten siis SDP haluaa ottaa keskiluokalta lisää rahaa, jotta se saa annettua sille ilmaisia palveluja.

Tämäkin resepti on kuultu jo aiemmin; oikeastaan niin monta kertaa, että senkin toimimattomuuden luulisi jo olevan SDP:ssä selvää. Mutta koska mitään uutta ei osata tehdä, jauhetaan vanhaa ja katsotaan kun kannatus hiipuu ja syytetään tästä kaikesta porvareita.

Suomesta puuttuu tällä hetkellä kokonaan puolue, joka miettisi, miten Suomi pärjää 20 vuoden kuluttua. Tässä olisi markkinarako mille hyvänsä puolueelle. Porvaripuolueiden ei tarvitse siihen tarttua, koska niiden suosio näyttää olevan taattu muutenkin valovoimaisten poliitikkojen ja suomen seksikkäimmän uuniperunamiehen voimalla. Demarit taas ovat ideologisesti hukassa, koska heidän ideologiansa toteutettiin jo viimeisen 60 vuoden aikana.

Tarvittaisiin uusi suunta eikä nysväämistä vanhojen tekstien ympärillä. Urpilainen siihen ei näytä pystyvän. Tuomioja pystyisi muttei halua, koska hänen historiassaan Vanhan valtaus tuntuu edelleen näyttelevän jonkunnäköistä merkkipaalua. Ikämiesryhmästä on veto loppu. Nuoria ei pahemmin ole nousussa.

Ennuste ei lupaa hyvää.