On ollut erittäin huolestuttavaa seurata luottokriisistä seuranneen luottolaman leviämistä shokkiaallon tavoin läpi talouselämän. Pankkijärjestelmän kamppaillessa lopullista romahtamista vastaan joutuvat tavalliset kansalaiset miettimään raha-asioitaan aivan eri tavalla kuin normaalissa tilanteessa. Jossain Islannissa tai Irlannissa ei ole mitenkään sanottua, että maksettuasi tällä hetkellä laskun pankin tiskillä maksun saaja jossain vaiheessa saa omansa pois. Ja tämä juuri on luottolaman ja talletuspaon ydin.

Jos pankit olisivat pelkästään käteisvarojen varastoja ja maksuliikenteen välittäjia, niiden olisi otettava palveluksistaan asiakkailta pieni palkkio; käytännössä talletuskorko siis olisi negatiivinen ja laskunmaksu maksaisi vielä erikseen. Nykymaailmassa tämä ei tietenkään käy. Taloustietoiset kuluttajat tietävät, että raha on saatava poikimaan, olipa se sitten sijoitusrahastossa tai vaikka aivan tavallisella käyttötilillä. Vaikka käyttötilien korot usein ovatkin käytännössä nollatasoa, niin negatiivisia ne eivät ole eivätkä aivan nollassakaan. Tämä tarkoittaa, ettei pankki voi olla mikään passiivinen rahavarasto, jossa talletukset pidetään Roope Ankan rahasäiliön tyypisessä holvissa, jossa pankkiirit halutessaan käyvät iltapäiväuinnilla. On näinollen selvää, että pankkien on sijoitettava sinne talletettuja varoja saadakseen niillä tuottoa, jolla talletuksille voidaan maksaa tuottoa ja omistajille osinkoa. Takataskussa pankit pitävät yleensä noin 8-12% talletuksista. Tätä rahamäärää kutsutaan pankin vakavaraisuudeksi.

Perinteinen pankkien sijoitusbisnes on antolainaus. Lainaa annetaan yksityisasiakkaille asuntoon tai muihin isompiin hankintoihin ja yrityksille sitä varten, että yritystoimintaa voidaan rahoittaa liikevoittoja odotellessa. Rahan myyntihintaan eli antolainauksen korkoon leivotaan sisään pankin oma tuottovaatimus sekä riski siitä, ettei lainaaja maksakaan lainojaan takaisin. Bisneksenä tämä on hyvä, koska lainojen vakuutena on reaaliomaisuutta, joka asuntolainojen tapauksessa on yleisimmin asunto itse. Yrityslainoissa vakuusjärjestelyt ovat monimutkaisempia, mutta käytännössä niitä takaavat pohjimmiltaan sijoittajat, jotka uskovat yritykseen sekä pankit itse.

Tilanteessa, jossa pankin vakavaraisuus pienenee eli tallettajat nostavat rahojaan, on yleensä kohtuullisen helppo myydä lainakantaansa joukkovelkakirjoina tai suoraan erinäköisinä edelleenlainausjärjestelyinä Tämä on pankkien rutiiniliiketoimintaa, jota tehdään aivan koko ajan. Juuri tällaisista luottojen yhdistelemisistä erilaisiin korkoinstrumentteihin muodostuvat korkomarkkinat, joista tavallisille yksityisille sijoittajille näkyvimpiä ovat korkorahastot ja pankkien määräaikaistalletukset.

Luottolama tarkoittaa tilannetta, jossa pankkien keskinäinen luottamus romahtaa ja pankit eivät enää pysty järjestelemään luottokantaansa keskinäisin järjestelyin. Pisteenä i:n päälle tallettajat haluavat nostaa rahansa, koska ne eivät luota pankkeihinsa, ja koska pankeilla on vain noin kymmenesosa talletuksista käteisenä, ammottavat pankkiholvit pian tyhjyyttään ja pankki konkurssissa. Inhottavinta tilanteessa on se, että pankki ei välttämättä ole taloudellisesti kuralla; sillä ei vain ole käteistä juuri silloin, kun sitä tarvittaisiin, eikä se pysty hankkimaan lisäkäteistä myymällä lainakantaansa eteenpäin, koska liian moni muu pankki on samassa tilanteessa. Tällöin pankkeja alkaa kaatua kuin liukuhihnalta ja eri maiden pankkeja valvovat viranomaiset, joiden hyväntahtoisena tarkoituksena on tallettajien varojen suojaaminen, pitävät huolen siitä, että myös pankit, jotka muuten saattaisivat selvitä tilanteesta, menevät nurin. Esimerkkinä tästä Englannissa toteutettu Kaupthingin talletuskannan pakkomyynti polkuhintaan hollantilaiselle pankille, mikä johti suoranaisesti Kaupthingin emoyhtiön kaatumiseen Islannin valtion syliin – käytännössä siis taholle, jonka luottokelpoisuus tätä nykyä sopisi paremminkin kattamaan keskikokoisen karvakäsipizzerian velat kuin paljon valtiota itseään suuremman pankin vastuut. Tällä hetkellä Islannin valtion hoteissa olevien pankkien vastuut ovat luokkaa 120 miljardia euroa, mikä on runsaanlaisesti maalle, jonka vuosittainen bruttokansantuote on alle viidestoistaosa tuosta summasta. Maan pörssi suljettiin siinä vaiheessa, kun tajuttiin, ettei ole kovin mielekästä noteerata arvottomia pankkiosakkeita valuutassa, jonka arvo määritellään lähinnä pimeillä kujilla Ragnarin ja Böðvarin valuuttakioskissa – tehdyt kaupat nimittäin olisivat olleet vähän imaginäärisiä.

Saapa nähdä miten rahoitusjärjestelmän käy. Luultavasti se toipuu pikku hiljaa, mutta aikansa se takuulla ottaa. Samalla omaisuutta uusjaetaan oikein urakalla. Perinteisesti tällaisessa tilanteessa arvopapereita välittävät yritykset ovat tehneet jättimäisiä voittoja, mutta nyt ne ovat kuitenkin melkein kaikki sotkeutuneet mukaan sijoitusbisnekseen myös sijoittajana, joten voittojen sijaan moni pankkiiri uneksii tällä hetkellä vielä pelkästään tappioiden kattamisesta. Ei olisi mitenkään huono idea, että valtiot, joiden taloustilanne on vahva, sijoittaisivat nyt yritysosakkeisiin, sillä moni yritys on tällä hetkellä pörssissä todellisessa alennysmyynnissä. Pian saa Suomesta halvalla myös kiskurihintaan ulkomaisille sijoitusyhtiöille myydyt jättimäiset liikekiinteistöt. Kun nousukausi jossain vaiheessa taas koittaa, niin sittenhän ne voidaan myydä uudestaan. Siitä ei ole pelkoa, että Ison omenan tai Kampin keskuksen tapaisia hirvityksiä hinattaisiin Reykjavikin satamaan pakkohuutokaupattavaksi, vaikka niiden omistajat kuinka tulisivat varattomiksi. Pahimillaan siitä olisi seurauksena se, että kyseiset kiinteistöt myytäisiin polkuhintaan, mutta koska omistaja on jo nyt ulkomaalainen, niin suomalaisille ainoa käytännön seuraus olisi se, että Fjalar vaihtuisi Fjodoriksi tai miksei jossain tapauksessa vaikkapa perisuomalaiseksi Franssiksi.