Kansa on puhunut ja pulina voi alkaa.

Tietoisuus siitä, että jossain määrin poikkeukselliset tulokset niin Suomen kunnallisvaaleissa kuin USA:n presidentinvaaleissakin tuskin saavat aikaan mitään merkittävää muutosta poliittiseen kulttuuriin, hieman rajoittaa Tohtorin inspiraatiota tuottaa purevaa poliittista pakinaa. Tosiasiassahan Suomessa kepulismi voi edelleen hyvin ja Obaman Yhdysvalloissa riittää muutoksen sorvaamisessa töitä kotimaan kamaralla niin paljon, että muutoksen tuulia USA:n ja muun maailman välisissä suhteissa saataneen odottaa varsin pitkään – ehkä jopa turhaan.

Tietyllä tavalla vaalitulokset kuitenkin herättävät toiveita paremmasta. Jos karvaan vaalitappion kärsinyt Keskusta alkaa paikata kannatustaan nostamalla profiiliaan hallituksessa aluepoliittisin teemoin ja pusertamaan kaupunkilaisista nykyistäkin enemmän rahaa korpikuusen kannon alle tuhlattavaksi, on eduskuntavaaleissa luvassa vielä kunnallisvaalejakin suurempi rökäletappio. Samaa voi sanoa demareista: Jos epärelevantti ja epäuskottava unelmahöttö korvataan terävämmällä vasemmistopolitiikalla, voi Urpilainen hävittyjen eduskuntavaalien jälkeen liittyä entisten demarijohtajien kunniakkaaseen joukkoon ja demarien miehittämien pysähtyneisyyden linnakkeiden purku voi jatkua.

Suurten suomalaisten puolueiden vaalikommentit koskien Vihreiden ja Perussuomalaisten vaalivoittoa ovat myös ylimielisyydessään sitä luokkaa, ettei minkään näköisestä opiksi ottamisesta ole havaittavissa pienintäkään merkkiä.

Aivan merkityksetön muutos ei ole sekään, että USA:n äänestäjät olivat niin kyllästyneitä nykymenoon, että valitsivat demokraattisen presidentin, vaikka Demokraattipuolue kaikin voimin yrittikin hävitä vaalit valitsemalla pääehdokkaikseen poliitikot, joista toista 42% kansalaisita pitää antikristuksena ja toista 64% pitää neekerinä. Demokraattipuolueen onneksi näitä vaaleja ei olisi onnistunut häviämään edes pitkäpiimäisyyden suuri mestari, John Kerry.

Ehkä Barack Obama onnistuu kaudellaan vakauttamaan USA:n suhteet Euroopaan ja luovimaan terrorismin vastaisen sodan jonkinlaiseen kunnialliseen status quo:oon. Tämä olisi enemmän kuin toivottavaa. Ongelmaksi muodostuu kuitenkin väistämättä se, että Obamaan on ladattu niin mielettömiä odotuksia, että vaikka hän osoittautuisikin sellaiseksi John F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin parhaiden puolien synteesiksi, jollaisena häntä pidetään, niin loppujen lopuksi hänen kautensa saavutukset tulevat pettämään monen odotukset. Tietenkään se ei ole Obaman vika, vaan epärealististen odotusten; tämä siitä huolimatta, että on toki tavallaan tasa-arvon etenemisen merkkipaalu, että Valkoisen talon isännäksi tulee ensimmäistä kertaa henkilö, jonka sukujuurista vain puolet on tuttua ja turvallista vitivalkoista eurooppalaista.